Mikä on Supplier Code of Conduct?
Supplier Code of Conduct (SCoC) on asiakirja, jossa yritys määrittelee liikekumppaneiltaan odottamansa sosiaaliset ja ympäristöön liittyvät toimintatavat sekä hyvän hallintotavan. Tyypillisesti SCoC käsittelee esimerkiksi ihmisoikeuksia, työsuhteen ehtoja, ympäristönsuojelua ja liiketoiminnan rehellisyyttä. SCoC toimii näin viestinä yrityksen arvoista ja vastuullisuusperiaatteista – mutta kysymys kuuluu, toteutuuko tämä käytännössä vai jääkö SCoC pelkästään julistukseksi ilman todellista vaikuttavuutta?
SCoC:n kielen ympäripyöreys konkretisoituu erityisesti, kun kuvittelee samanlaista kieltä käytettävän hankintasopimusten ytimessä. Kuvitellaan esimerkiksi seuraavaa lausetta:
„Osapuolet työskentelevät yhdessä sen eteen, että tuotteet ja palvelut tavoittavat oikean paikan oikeaan aikaan. Tavoitteena on tehokas ja tarkoituksenmukainen toimitusprosessi, jossa joustavuus ja reagointikyky ovat keskiössä.”
Tällainen sopimuskieli herättäisi lähinnä hämmennystä toimitusehtojen yhteydessä – mutta juuri näin ympäripyöreä ilmaisu on valitettavan yleistä vastuullisuusasiakirjoissa, jotka kuitenkin käsittelevät vakavia teemoja kuten työntekijöiden oikeudet ja ympäristövaikutukset. Miksi vaadimme täsmällisyyttä toimitusajasta, mutta hyväksymme epämääräisyyden ihmisoikeuksissa?
Onko SCoC riittävä sopimuksellinen varmenne?
Yritysvastuudirektiivin (lyhyemmin CSDDD, eli Corporate Sustainability Due Diligence Directive) mukaan yrityksillä on velvollisuus hankkia liikekumppaneiltaan ns. ”contractual assurances” varmistaakseen vastuullisuusvaatimusten toteutumisen arvoketjuissaan. Tämä tarkoittaa nimenomaan aktiivisia ja tehokkaita toimenpiteitä – ei pelkkiä muodollisia vakuutuksia. Contractual assurance voi olla osa sopimusrakennetta, mutta sen on sisällettävä konkreettisia ehtoja, seuraamusmekanismeja sekä mahdollisesti tukitoimia toimittajille, jotta se täyttää CSDDD:n mukaisen huolellisuusvelvoitteen vaatimukset.
Ensimmäiseksi herää kysymys, onko riittävä Supplier Code of Conduct sopimuksellinen varmenne tämän määritelmän mukaan, koska CSDDD edellyttää nimenomaan aktiivisia ja tehokkaita toimenpiteitä riskien tunnistamiseksi ja hallitsemiseksi – ei pelkkiä muodollisia vakuutuksia. Mikäli SCoC jää irralliseksi asiakirjaksi ilman siihen linkittyvää yksityiskohtaisempia vastuullisen sopimisen käytänteitä, kokonaisuuden on vaikea nähdä täyttävän direktiivin vaatimuksia.
SCoC voi olla oikeudellisesti sitova, jos se on liitetty sopimukseen nimenomaisesti ja siihen on viitattu selkeästi sopimusehdoissa. Usein SCoC kuitenkin jää erilliseksi liitteeksi tai ohjeistukseksi ilman vahvaa sopimusperustaa. Tällöin sen rikkominen ei välttämättä oikeuta toimenpiteisiin, ellei sopimuksessa ole määritelty, miten SCoC:n noudattamatta jättäminen vaikuttaa sopimussuhteeseen.
Vastuullisuusharha syntyy
Jo nykyisin on vaarana, että SCoC:t luovat vastuullisuusharhan: yritys näyttää ulospäin sitoutuneelta vastuullisuuteen, mutta todellisuudessa sen toimet jäävät pintapuolisiksi, kun vastuullisuutta edellytetään liikekumppaneilta yleisluontoisin kirjauksin. SCoC on siis oikeudellisesti sitova sopimusliite, jonka rikkominen on esimerkiksi hankintasopimuksen purkuperuste – mutta vain, jos se on asianmukaisesti sisällytetty sopimusrakenteeseen.
”On vaarana, että SCoC:t luovat vastuullisuusharhan: yritys näyttää ulospäin sitoutuneelta vastuullisuuteen, mutta todellisuudessa sen toimet jäävät pintapuolisiksi.”
Nykyisin SCoC-asiakirjoja ei hyödynnetä aktiivisesti liiketoiminnan ohjauksessa tai toimittajayhteistyön kehittämisessä. Sen sijaan SCoC:t nähdään ensisijaisesti juridisina riskienhallinnan välineinä, joilla suojataan ostajaa vastuulta ilman varmistusta siitä, toteutuvatko vaaditut periaatteet toimitusketjussa käytännössä. Näin ollen niiden rooli jää usein passiiviseksi ja muodolliseksi, eikä niillä saavuteta todellisia muutoksia arvoketjujen vastuullisuudessa.
CSDDD ei hyväksy passiivista lähestymistapaa. Yrityksen on toteutettava ”asianmukaiset toimenpiteet” (appropriate measures) suhteessa havaittuihin riskeihin. Tämä sisältää riskiperusteisen lähestymistavan, jossa korkeariskiset toiminnot vaativat vahvempia valvonta- ja tuki-instrumentteja – mukaan lukien koulutus, auditoinnit, yhteistyöhankkeet ja mahdolliset kannustimet vastuullisuuden edistämiseksi.
Huolellisuusvelvoitteen näkökulmasta tämä on kuitenkin ongelmallista, jos yritys tyytyy vain tällaiseen vakuutukseen, vaikka samalla se on tietoinen arvoketjuissa olevista riskeistään tekemänsä CSDDD:n mukaisen riskianalyysin tai CSRD:n mukaisen kaksoisolennaisuusanalyysin perusteella. Yrityksen voi olla velvollinen toimimaan, jos se on CSRD:n mukaisessa kaksoisolennaisuusanalyysissä tunnistanut vakavia vaikutuksia esimerkiksi toimitusketjun työntekijöihin. CSDDD:n mukaan tällainen tieto laukaisee huolellisuusvelvoitteen – pelkkä tietoisuus riskeistä ilman toimenpiteitä voi johtaa sääntelyn rikkomiseen.
Miten edesauttaa huolellisuusvelvoitteen toteutumista arvoketjuissa?
Huolellisuusvelvoitteen toteuttaminen edellyttää SCoC:n kehittämistä: asiakirja ei saa jäädä irralliseksi liitteeksi, vaan sen tulee olla aidosti sidottu sopimusvelvoitteisiin ja käytännön yhteistyöhön toimittajien kanssa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi, että yritykset voisivat tukea toimittajia koulutuksella, yhteisillä kehityshankkeilla ja konkreettisilla kannustimilla vastuullisuuden edistämiseksi. Lisäksi sopimuksiin tulisi rakentaa järjestelmät, jotka mahdollistavat yhteistyön arvioinnin ja kehittämisen jatkuvasti, ei vain ongelmatilanteissa.
Miten siis muuttaa SCoC käytännön ohjauksen välineeksi? Seuraavat keinot voivat edistää vastuullisuuden juurtumista osaksi sopimussuhteita:
- Yksityiskohtaisten vastuullisuuslausekkeiden sisällyttäminen sopimuksiin – esimerkiksi perustuen YK:n yrityksiä ja ihmisoikeuksia koskeviin ohjaaviin periaatteisiin tai OECD:n ohjeisiin.
- Korjaavien mekanismien määrittely SCoC:n rikkomistilanteisiin.
- Auditointi- ja valvontamekanismien liittäminen osaksi sopimusta.
- Koulutusohjelmien ja yhteistyöhankkeiden rakentaminen toimittajien kanssa.
- Kannustinjärjestelmät vastuullisuustavoitteiden saavuttamiseksi – esimerkiksi bonusjärjestelmä tai pitkäaikaisen yhteistyön lupaus vastuullisesti toimiville toimittajille.
CSDDD edellyttää, että (suuremmat) yritykset integroituvat aktiivisesti arvoketjujensa vastuullisuustyöhön, eikä vastuu jää yksin (pienten) toimittajien harteille. Osana väitöskirjaani kirjoitin yhdessä Anna Hurmerinta-Haanpään kanssa artikkelin, jossa ehdotimme, miten sopimukset voidaan muuttaa vastuullisuusperiaatteet toteuttaviksi konkreettisiksi toimenpiteiksi ja tavoitteiksi.
Miten tästä eteenpäin?
Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole sanoa, että Supplier Code of Conduct olisi tarpeeton asiakirja vastuullisuustyössä. Päinvastoin, SCoC signaloi liikekumppaneille yrityksen arvoista ja auttaa luomaan keskustelua vastuullisuustavoitteista. Yksipuolinen ja yleisluontoinen SCoC ei kuitenkaan yksinään riitä: viittaukset noudatettaviin lakeihin ja kansainvälisiin sopimuksiin SCoC:ssa eivät edistä huolellisuusvelvoitetta, joilla työntekijöiden oikeuksia oikeasti valvotaan ja suojellaan toimitusketjussa. Huolellisuusvelvoitteen tuleminen osaksi liiketoimintaa muuttaa sopimusten roolia vastuullisuuden edistämisessä. Ilman konkretiaa ja käytännön toimenpiteitä SCoC jää paperiseksi vakuutukseksi – parhaimmillaankin hallinnolliseksi suojaksi, joka ei kuitenkaan suojaa yritystä maineriskeiltä – pahimmillaan vastuullisuusharhan välineeksi.
Supplier Code of Conduct on tärkeä lähtökohta – mutta se ei saa jäädä päätepisteeksi. Todellinen vastuullisuus rakennetaan yhteistyöllä, sopimuksilla ja teoilla. Jos haluat kehittää organisaatiosi sopimuksia vastaamaan tulevaa sääntelyä ja rakentaa aidosti vastuullista arvoketjuyhteistyötä, ole rohkeasti yhteydessä.
Juho on mukana keskustelemassa Supplier Code of Conducteista ja vastuullisesta sopimisesta WorldCC:n World Sustainable Contracting Day -tilaisuudessa, joka on kaikille avoin tilaisuus.
